Esityksen sivulle
Osoita taulua, niin esiin tulee tietoa taideteoksesta
Sammon puolustus
Sammon puolustus on Akseli Gallen-Kallelan maalaus vuodelta 1896, joka on nykyisin esillä Turun taidemuseon kokoelmissa.
Maalauksessa on kuvattu kohtaus Kalevalasta, jossa Väinämöinen miehineen puolustaa Pohjolasta ryöstettyä Sampoa Louhelta ja hänen miehiltään.
Tarinan mukaan Sammon puolustus oli rikkaan taiteiden suosijan Salomo Wuorion tilausteos. Maalauksen valmistuttua se sijoitettiin hänen kotinsa ruokasaliin, mutta palautettiin kuitenkin melko pian takaisin taiteilijalle. Syyksi kerrottiin, että talon emännän mielestä maalaus oli liian provosoiva, väkivaltainen ja värikäs katsottavaksi.
Gallen-Kallela laati samannimisen teoksen myös osana kattofreskoja Suomen paviljonkiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Taiteilija palkittiin maailmannäyttelyssä ja esillä ollut teoskokonaisuus oli kansainvälisesti yksi taiteilijan uran kohokohtia. Kattofreskot kuitenkin tuhoutuivat paviljonkia purettaessa. Teoksen guassiluonnos vuodelta 1899 on edelleen tallessa ja kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Uuden version Sammon puolustus -kattofreskostaan taiteilija maalasi vuonna 1928 Suomen kansallismuseoon.
Louhi, Pohjolan emäntä
”Taiatko takoa sammon, Kirjokannen kalkutella, joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen uuhen villasesta, yhen ohrasen jyvästä?”
Louhi on Suomen kansalliseepos Kalevalan mahtinainen, joka hallitsee myyttistä Pohjolaa. Louhen muita nimityksiä Kalevalassa ovat Pohjolan emäntä sekä Pohjan akka. Hän on iäkäs nainen, jolla on yliluonnollisia kykyjä: Louhi osaa esimerkiksi muuntautua hurjaksi Kokko-linnuksi ja varastaa taivaan valot vuoren sisään.
Louhen vaikutusvalta perustuu myös hänen omaisuuteensa. Louhella on kauneudestaan kuuluisia tyttäriä sekä ihmekone sampo. Näiden tavoittelu käynnistää Kalevalan keskeiset tapahtumat. Louhi ei kuitenkaan anna tyttäriään vaimoksi kenelle tahansa, vaan kilpakosijoiden täytyy osoittaa taitonsa erilaisissa tehtävissä. Louhea voidaan pitää myös sammon keksijänä, sillä hän saa ensimmäisenä idean sammosta ja alkaa etsiä ihmekoneelle tekijää.
Louhi nähdään usein ennen kaikkea Kalevalan sankareiden vihollisena. Akseli Gallén-Kallela kuvasi Louhen rumana, kotkamaisena eukkona. Tämä on varmasti myös vaikuttanut siihen, millaisena Louhen kuvittelemme. Toisaalta voidaan myös ajatella, että Louhella oli täysi oikeus puolustaa sampoaan, jonka hän oli saanut reilussa vaihtokaupassa myötäjäislahjaksi tyttärestään.
Louhi on yksi monipuolisimpia Kalevalan hahmoja: hän on Pohjolan talon emäntä, hallitsija, äiti sekä lisäksi muotoaan muuttava noita. Tämä johtuu siitä, että Louhen henkilöhahmo on koostettu monenlaisista eri runoista. Taustamateriaalina Louhea varten Elias Lönnrotilla oli käytössään esimerkiksi tautien synnystä kertovia loitsuja sekä kosintarunoja.
Lönnrot loi Louhesta hahmon, jossa yhdistyy paljon negatiivisia piirteitä, kuten ahneus ja kostonhimo. Väinämöinen sen sijaan kuvataan rohkeana ja oikeamielisenä, ikään kuin vastakohtana Louhelle. Kansanrunoissa henkilöt eivät yleensä ole näin mustavalkoisia. On kuitenkin ymmärrettävää, että Lönnrot halusi Kalevalaan selkeää hyvän ja pahan välistä kamppailua.
Kuoleman puutarha
Kuoleman puutarha on taidemaalari Hugo Simbergin aihe, josta hän teki monia versioita eri tekniikoilla. Teos kuvaa Simbergin näkemyksiä kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa valtaa eivät pidä enkelit vaan luurangot, jotka hoitavat taivaallista puutarhaa hellästi ja odottavat paikalle saapuvaksi lisää ”puutarhureita”. Puutarhan kasvit ovat hentoja ja kelmeitä.
Näky liittyy vanhaan, viimeistään keskiajalla syntyneeseen perinteeseen, jossa kuviteltiin kuolleiden nukkuvan kukkivassa puutarhassa. Simbergin tunnetuin versio aiheesta on Tampereen tuomiokirkossa sijaitseva fresko, joka valmistui vuonna 1906.
Simbergin kuvissa kuoleman hahmo on hieman pieneksi käyneeseen mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, joka tulee kuin anteeksipyydellen toteuttamaan ikävää tehtäväänsä. Maalauksessa voi nähdä myös huumoria ja ironiaa, ja koko ajatus kuolemasta voi näyttää vähän hassunkuriselta.
Jos ei tunne teoksen taustoja sen kummemmin, voi ainakin päätellä, että Kuolema hoitaa siinä omituisen näköisiä kukkia. Jo siitä syntyy ristiriita ja arvoitus. Miksi Kuolema, joka on kaiken tuhoutumisen vertauskuva, kasvattaa kukkia ja taimia? Nehän ovat puolestaan uuden elämän versomisen vertauskuvia.
Simbergin itsensä mukaan Kuoleman puutarha on paikka, jonne sielut joutuvat ennen taivaaseen pääsyään. Se on siis eräänlainen välitila, joka sisältyy yhtä lailla katolisen kuin ortodoksisenkin kirkon pelastusoppiin. Simbergin teoksessa jää epäselväksi, pääsevätkö kaikki puutarhan sielut taivaaseen. Hän ei myöskään selitä, mistä syystä pääsyä ylipäätään joutuu odottamaan. Teoksen tunnelma on joka tapauksessa levollinen eikä ahdistunut.
Simberg esittää ihmisten sielut kasveina, ikään kuin ihminen olisi paratiisiolentoonsa nähden yhtä kehittymätön kuin lapsi on ”ihmistaimena” aikuiseen nähden. Ajatus Kuoleman ansarista eli kasvihuoneesta, jossa kasvoi kukkasia ja puita, joihin kaikkiin kätkeytyi ihmiselämä, on tunnettu myös Hans Christian Andersenin sadusta Äiti.
Sadussa äiti lähtee etsimään kuoleman viemää lastaan ja löytää tiensä Kuoleman ansariin. Siellä Kuolema istutti uudelleen lakastuneet puut ja kukkaset. ”Ne olivat ihan tavallisten kasvien kaltaiset, mutta niissä sykki sydän”. Äiti löysi lapsensa nuokkuvan sinisen krookuksen hahmossa.
Kansallisgalleria: Kuoleman puutarha
Raatajat rahanalaiset
Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski) on nimetty kansalliseepos Kalevalan säkeen ”Tuop on piika pikkarainen, raataja rahanalainen” mukaan.
Teos on maalattu perinteisellä kaskenpolttoalueella Savossa Lapinlahdella. Osittain ulkona maalatussa teoksessa ovat olleet malleina paikallisen Puurulan talon väki ja naapurit. Kaski, eli viljelyä varten poltettavaksi kaadettu metsä, oli aihe jota Järnefelt oli kuvannut jo aiemmin.
Järnefelt itse määritteli teoksen puhtaasti kalevalalaiseksi, mutta aikalaisia ja myöhempiä tutkijoita teos on innostanut hyvin erilaisiin näkemyksiin. Järnefeltin oma aatetausta, radikaali suomenmielisyys ja ajankohdan kiristynyt poliittinen tilanne ovat vaikuttaneet tulkintoihin, joissa maalaus on nähty kansallisena vertauskuvana.
Raatajat rahanalaiset on nähty myös yhteiskuntakriittisenä teoksena, vaikka kaskiviljely ja siihen liittyvät epäkohdat olivat 1890-luvun alussa jo väistymässä. ”Ei riitä mieltä iloon, ei lauleluun, ei edes rohkaisun sanaan alaikäiselle auttajalle, joka jo hänkin on pakon orja ja saapunut irtolaisen ikuiseen tienhaaraan: jos jaksat niin raada, jollet jaksa niin kuole pois! Ja juuri tämän alaikäisen asennosta […] puhuukin selvemmin hänen yhteiskuntaluokkansa valitus”, kirjoittaa Eero Järnefeltin tolstoilainen veli Arvid maalauksen lehtiarvostelussa.
Teos ostettiin jo valmistumisvuotenaan Suomen Taideyhdistyksen (nyk. Kansallisgalleria) kokoelmiin.
Kansallisgalleria: Raatajat rahanalaiset
Tyttö koivumetsikössä
Amélie Lundahl (1850-1914) on vähän tunnettu, Oulusta lähtöisin ollut suomalainen naistaiteilija. Ensimmäiseen täysin pariisilaistuneeseen suomalaiseen taiteilijapolveen kuulunut Lundahl tuli tunnetuksi erityisesti Bretagnessa maalaamiensa naiskuvien ansiosta. Hän loi merkittävimmän osan tuotantoaan 1880-luvulla oleskellessaan pääasiassa Ranskassa ja Ruotsissa.
Lundahl oli Ilmari Kiannon täti – Kianto oli Amélien siskonpoika. Kianto puolestaan oli 1900-luvun alkupuoliskon tärkeimipiä suomalaiskirjailijoita ja kuuluu suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin.
Leikkiviä poikia rannalla
Albert Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla (1884) on yksi monista saman aikakauden suomalaistaiteilijoiden maalaamista teoksista samasta aiheesta. Tuohon aikaan jotakuinkin kaikki taiteilijamme opiskelivat Pariisissa, jotkut tekivät lähes koko uransa Ranskassa kuten Edelfeldt.
Uusi Pariisin taiteilijapiireissä syntynyt taidesuunta, impressionismi, oli nostanut ulkoilmamaalauksen ja ohikiitävien arjen hetkien kuvaamisen taiteen keskiöön. Suomalaisetkin taiteilijat, kuten Edelfelt, pyrkivät omaksumaan uuden lähestymistavan maalaamiseen – ihannoivien historiamaalausten sankarit saivat väistyä jokapäiväisten hetkien ja vaikutelmien tieltä. Väripaletti kirkastui.
Impressionismi tutki erityisesti valoa ja tavoitteli sen vangitsemista maalaukseen. Valon välke veden pinnalla ja sen heijastumat oli erityinen haaste, johon moni taiteilija tarttui ehkä kilpailullisessakin hengessä.
Albert Edelfelt oli aikansa Suomen kansainvälisesti menestynein taiteilija. Hän oli virtuoosimainen maalari ja hyvin kysytty muotokuvamaalari, jonka asiakkaisiin kuului jopa Venäjän keisarillinen perhe. Ateneumin taidemuseon vuonna 2022 järjestämä näyttely Pariisissa oli kuitenkin yllättäen Edelfeltin kaikkien aikojen ensimmäinen yksityisnäyttely kaupungissa – ja se ylitti odotukset lähes 140 000 kävijällään.
Kansallisgalleria: Leikkiviä poikia rannalla
Virtuaalinen taidekierros Ateneumissa: Leikkiviä poikia rannalla
Lastenohjelmasarja suomalaisen kuvataiteen parhaimmistosta
Toipilas
Sairaan lapsen aihe on 1800-luvun lopun taiteessa tavallinen, ja erityisesti sitä suosivat naistaiteilijat. Helene Schjerfbeckille (1862–1946) aihe oli kuitenkin henkilökohtainen.
Schjerfbeck eläytyi teosta tehdessään lapsen osaan, sillä hän loukkaantui pahoin pikkutyttönä, ja lapsuus oli sairastelun täyttämä. Onnettomuus aiheutti vakavan lonkkavian, joka vaikeutti liikkumista pysyvästi.
Silti Schjerfbeck kuvaa Toipilaassa toiveikkuutta.
Maalaukseen on kuvattu pieni lapsi, joka istuu pöydän ääressä tyynyin pehmustetussa rottinkituolissa. Toipilaslapsi asettelee mukiin versovaa oksaa, jonka on tulkittu viittaavan sairauden voittamiseen – johon teoksen nimikin viittaa. Kevään kirkas valokin luo toiveikkuuden tunnelmaa.
Taiteilijan työhuoneeseen Britanniassa valo tuli samalla tavoin kahdelta suunnalta kuin maalauksessa. Tämä ateljee sijaitsi Cornwallin rannikon pikkukaupungissa, jonne oli muodostunut 1880-luvulla kansainvälinen taiteilijayhteisö. Toipilaan valmistuessa Schjerfbeckin opinnot Pariisissa olivat jo takana. Hän oli tutustunut siellä kansainvälisiin taidesuuntauksiin, ja siksi tässä realistisessa maalauksessa on vaikutteita impressionismista ja symbolismista.
Nykyisin Toipilas on suosituin Schjerfbeckin maalauksista. Sitä pidetään käännekohtana Schjerfbeckin uralla: Toipilaan jälkeen hän alkoi uudistaa maalaustapaansa ja pelkistää sekä värejä että muotoja.
Schjerfbeck kuvasi köyhiä, herkkiä, rumiakin lapsia. Kuvaustapa on pidättyväinen, ulkopuolinenkin. Aikuismainen vakavuus näkyy usein lapsimallien kasvoilta, minkä voisi arvella johtuvan Schjerfbeckin omasta lapsuudesta. Sairastelun ohella taiteilijan lapsuutta varjostivat perheen taloudelliset vaikeudet sekä sisaruksien ja isän kuolema.
Aiheen suuresta merkityksestä taiteilijalle kertovat useat myöhemmät toisinnot. Liki 40 vuotta ensimmäisen Toipilaan valmistuttua taiteilija palasi aiheeseen tukijansa, taidekauppias Gösta Stenmanin toivomuksesta. Kaikkiaan Schjerfbeck työsti aihetta kuudenkymmenen vuoden ajan.
Suomen taiteen tarina – Helene Schjerfbeck: Toipilas
Omakuva 1912
Helene Schjerfbeck (1862–1946) eli aikana, jolloin länsimainen taide koki siihenastisen historiansa suurimman mullistuksen: todellisuuden jäljittelystä luovuttiin, perinteet ja esikuvat hylättiin ja taiteen tekemisen perusteet rakennettiin kokonaan uudelleen. Syntyi aivan uudenlainen taiteilijuus, joka perustui taiteilijan ainutlaatuiseen yksilöllisyyteen, ei yhteiskunnalliseen tehtävään niin kuin Suomen taiteen ns. kultakaudella 1800–1900-lukujen taitteessa, jolloin taiteella oli keskeinen tehtävä kansallisen identiteetin rakentajana maassa, joka oli vasta löytämässä itsensä kansakuntana.
Taiteilijat etsivät sääntöjen kahleet katkaistuaan uteliaasti aivan uusia lähtökohtia taiteen tekemiselle. Syntyi moderni taide, jossa taideteoksen itseisarvo tunnustetaan ilman sille asetettua ulkoista tehtävää.
Helene Schjerfbeck on Suomen arvostetuimpia ja varhaisimpia modernistisia kuvataiteilijoita. Erityisen tunnettu hän on kymmenistä omakuvistaan, joihin dokumentoitui ainutlaatuisella tavalla tuo taiteen murros: koko pitkän uran kattava teossarja, jossa aihe on sama, mutta sen käsittelytapa mullistuu täysin.
Omakuvassa vuodelta 1912 Schjerfbeck siirtyi kohti modernistista ilmaisua, jossa henkilön tunne-elämää kuvataan värein eikä syvyysvaikutelmaan pyritä. Schjerfbeck on luopunut luonnonmukaisuuden tavoittelusta ja esittänyt piirteensä tyyliteltyinä, käyttäen voimakkaita värikontrasteja sisäisen maailmansa ilmentämiseksi. Tämä omakuva on Schjerfbeckin selkeä tyylillinen irtiotto aiemmista, perinteeseen nojaavista omakuvista ja on siksi yksi Schjerfbeckin uran merkittävimmistä teoksista.
Helene Schjerfbeckin omakuvat eivät kuvita taiteilijan elämää, vaan kuvaavat maalarin omaa minuutta ja sen esittämisen problematiikkaa. Omakuvista välittyy hyvin moniulotteinen, myös ongelmallinen suhde identiteettiin. Esittävyys ja siitä etääntyminen vuorottelevat omakuvasta toiseen noudattamatta mitään lineaarista kehitystä.
Antti J. Jokinen ohjasi ja osin käsikirjoittikin draamaelokuvan Helene (2020) Schjerfbeckin elämästä. Schjerfbeckiä elokuvassa esittää Laura Birn.
Kansallisgalleria: Omakuva, 1912
Omakuva
Harva nuori taiteilija on otettu vastaan niin innostuneesti kuin Ellen Thesleff (1869–1954) vuoden 1891 ”opponenttinäyttelyssä”. Italian taiteesta tuli Thesleffin suurin innoittaja, niinpä hän matkusti jo vuoden 1894 alkupäivinä varhaisrenessanssin kehtoon Firenzeen tutustuakseen Italian taideaarteisiin. Tuon matkan opit näkyvät Omakuvassa.
Vaatimattoman kokoinen Omakuva (1894 - 1895) on piirretty vaatimattomalla lyijykynällä. Se on kahden vuoden tutkailun ja työskentelyn tulos, jonka Thesleff osoitti myös piirustukseen tekemillään merkinnöillä. Kuva oli esillä useissa peräkkäisissä näyttelyissä eri työvaiheissaan.
Ajan taidesuunta symbolismi kannusti olemassaolon peruskysymyksiin, henkisyyteen ja moniaistisuuteen. Taideteoksen merkitys ei ollut kiinni koosta eikä materiaaleista, vaan sen henkisestä sisällöstä. Kaikki nämä ihanteet ovat toteutuneet Thessleffin Omakuvassa. Taiteilijan kasvot nousevat valohämystä kuin Leonardo da Vincin taiteen modernina ruumiillistumana, täynnä kysymyksiä elämän arvoituksellisuudesta. Suru rakkaan isän menettämisestä pari vuotta aikaisemmin näkyy Thesleffin katseessa.
Thesleffiä pidetään yhtenä Suomen ensimmäisistä ekspressionisteista ja yhtenä merkittävimmistä pohjoismaisista kuvataiteilijoista. Hän aloitti uransa Suomen taiteen ns. kultakauden aikana, mutta työskenteli aina 1950-luvulle saakka. Italiasta tuli hänen toinen kotimaansa.
Vuoden 1891 ”opponenttinäyttelyssä” esillä ollut Kaiku huutokaupattiin vuonna 2003 ennätyksellisellä 500 000 eurolla.
Kansallisgalleria: Omakuva, Ellen Thessleff
Haavoittunut enkeli
Haavoittunut enkeli on Hugo Simbergin maalaus vuodelta 1903. Maalauksessa kaksi totista poikaa kantaa enkelityttöä paareilla halki aution maiseman. Enkelin vasemmassa siivessä näkyy verta, ja hänen otsallaan on side. Öljyväreillä kankaalle maalattu teos on Ateneumin taidemuseon kokoelmassa.
Hugo Simberg oli työstänyt aihetta pitkään: ensimmäiset aiheeseen liittyvät luonnokset taiteilija teki jo palattuaan Italian-matkaltaan 1898. Luonnoksista ja teoksen suunnitelmista otetuista valokuvista näkee, että taiteilija mietti monenlaisia toteutustapoja aiheelle. Joissain luonnoksissa haavoittunutta enkeliä kuljetettiin kottikärryillä, toisissa enkeliä kantoivat pienet pirut. Enkelihahmo ja maalauksen maisema Helsingin Töölönlahdella pysyivät kuitenkin samana.
Simberg maalasi Haavoittuneen enkelin toivuttuaan vaikeasta sairaudesta, ja enkelitytön on ajateltu kuvaavan taiteilijan omia tunteita sairauden ajalta. Taiteilija maalasi saman työn myös suurempana seinämaalauksena eli freskona Tampereen tuomiokirkkoon vuosina 1905–06.
Hugo Simberg ei halunnut selittää tätäkään työtään, vaan toivoi sen herättävän ihmisessä minkä tahansa tunteen. Tärkeintä hänelle oli, että katsojassa heräsi tunne. Maalaustakaan hän ei itse nimennyt, vaan pani sille näyttelyluetteloon nimen kohdalle vain viivan.
Haavoittunut enkeli kuvaa maalaajansa tervehtymistä vuosina 1902–03 kärsimästään vakavasta hermosairaudesta. Simberg itse ajatteli parantumisensa olevan ihme ja tunsi olevansa ikään kuin uudelleensyntynyt.
Kuvan on tulkittu liittävän yhteen kuoleman läheisyyden, ihmisen avuttomuuden sekä elämän ja ihanteiden haavoittuvuuden. Etummaista poikaa mustissaan on pidetty kuoleman symbolina, enkeliä ihanteiden särkyvyyden kuvaajana.
Ateneumin taidemuseon yleisö äänesti vuonna 2006 Haavoittunueen enkelin rakkaimmaksi taideteoksekseen museon kokoelmissa.
Kansallisgalleria: Haavoittunut enkeli
Hugo Simbergin valokuvia ja luonnoksia Haavoittunutta enkeliä varten
Kullervon kirous
Kullervon kirous on Akseli Gallen-Kallelan maalaus vuodelta 1899. Karelianismin innoittama teos on osa Gallen-Kallelan Kalevala-sarjaa.
Maalauksen aihe on Kalevalasta. Kullervon, Kalervon pojan, taru on synkkä. Kovan elämänsä aikana Kullervo koki väkivaltaa ja syyllistyi hirmutekoihin myös itse. Kullervon kirous -maalaus kuvaa Kullervo-tarinan yhtä käännekohtaa.
Kullervon suvussa vallitsevat kateus ja veljesviha. Yliluonnolliset voimat saanut orpo Kullervo myydään orjaksi ja lähetetään paimeneksi metsään. Isäntä Seppo Ilmarisen ilkeä vaimo, Pohjolan tytär, on leiponut eväsleivän sisään kiven. Leipää leikatessa katkeaa puukko, ainoa muisto, joka Kullervolla on isästään. Raivostunut Kullervo kokoaa uuden karjan susista, karhuista ja ilveksistä. Paha emäntä joutuu petojen suuhun.
Kalevalassa ei mainita Kullervon kirousta, vaan todetaan vain lyhyesti hänen puhjenneen itkuun puukon katkettua. Juuri tämä Gallen-Kallelan maalaus lienee syövyttänyt suomalaisten mieleen kuvan nyrkkiä katkerana heristävästä Kullervosta. Aihe toistui myöhemmin monien muiden suomalaisten taiteilijoiden teoksissa.
Raivostunut Kullervo kuvaa myös suomalaista taistelutahtoa ja nousevaa nationalismia. Teos on maalattu samana vuonna kuin helmikuun manifesti annettiin, ja sen voidaan tulkita kuvaavan vertauskuvallisesti suomalaisten katkeruutta Suomen kenraalikuvernöörin aloittamista venäläistämistoimenpiteistä.
Maalaus liittyy myös Gallen-Kallelan 1880-luvun realismin kauden kansankuvauksiin.
Poika ja pääkallo
Poika ja pääkallo on suomalaisen taiteilijan Magnus Enckellin hiili- ja vesivärityö paperille vuodelta 1893, ja se kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Se hankittiin jo sen valmistumisvuonna.
Enckell kuuluu Suomen taiteen kultakauden keskeisiin taiteilijoihin 1800–1900-lukujen vaihteessa, ja Poika ja pääkallo Enckellin varhaisteosten ydinryhmään. Näiden teosten henkinen lähde on 1890-luvun Pariisin symbolismissa. Teoksen yksinäistä poikahahmoa pidetään Enckellin poikahahmoista kaikkein symbolistisimpana.
Tässä piirustuksessa levollisesti kyyryssä oleva alaston poika tutkii otsa rypyssä pääkalloa. Taiteilija luottaa viivan kykyyn ilmaista olennaista. Aiheeltaan piirustus on taiteen vanhaa vanitas-teemaa.
Asetelmamaalauksia, jotka muistuttivat ihmisen kuolevaisuudesta, elämän lyhyydestä ja maallisen rikkauden katoavaisuudesta, kutsuttiin nimellä "vanitas" (lat. turhuus). Tämä maalaustyyppi oli yleinen erityisesti Alankomaissa 1600-luvulla. Se saavutti itsenäisen aseman 1550-luvulle tultaessa, ja kukoistus jatkui noin 1650-luvulle. Vanitas-asetelmissa jokaisella esineellä oli symbolinen merkitys. Elämän rajallisuuden ja kuoleman vertauskuvia olivat mm. kallot, palavat ja sammuneet kynttilät sekä saippuakuplat tai niiden puhaltamiseen käytetty ruokopilli. Ajan kulumiseen viitattiin myös kelloilla ja tiimalaseilla sekä kukilla.
Impressio, auringonnousu
Impressio, auringonnousu on Claude Monet’n ikoninen maalaus vuodelta 1872, joka antoi nimen kokonaiselle taiteen tyylisuunnalle, impressionismille.
Joukko Pariisin salongin ulkopuolelle jääneitä taiteilijoita asetti teoksiaan esille valokuvaajan ateljeehen vuonna 1874. Monet osallistui näyttelyyn tällä kaksi vuotta aiemmin valmistuneella merimaisemalla, jonka oli maalannut ikkunastaan Le Havressa. Monet antoi maalaukselle nimeksi "Impressio". Näyttelyn käsiohjelman kirjoittaja lisäsi nimeen ”auringonnousu”.
Kriitikko Louis Leroy poimi teoksen sattumalta kritiikkinsä otsikkoon. Leroy kirjoitti: ”Mitä nämä maalaukset esittävät? Vaikutelmia auringon noustessa. Vaikutelmia tosiaan. Alkeellinen tapettikin on huolellisemmin työstetty kuin tämä niin sanottu merimaisema!”
Impressionismi oli taidesuuntaus, joka vaikutti 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Sen ideana oli vangita vaikutelma eli impressio tietystä hetkestä ja jättää sommittelu ja yksityiskohdat toisarvoisiksi.
Impressionismi syntyi Pariisissa Ranskassa, missä luonnonvalosta ja värien vaihtelusta kiinnostuneiden nuorten taiteilijoiden ryhmä nousi taidemaailman tietoisuuteen järjestämillään yhteisnäyttelyillä 1870–1880-luvuilla. Vaikka impressionismin kausi oli lyhyt, impressionistit aiheuttivat taiteessa vallankumouksen, joka mullisti ei vain kuvataiteen, vaan kaikki taiteenalat.
Impressionistit hylkäsivät perinteiset "akateemiset" säännöt ja tekniikat, vapauttivat lopulta koko länsimaisen maalaustaiteen ja uudistivat suhtautumistavan kuva-aiheisiin. Alkuun impressionistien luonnosmaista tyyliä ei ymmärretty vaan sitä pilkattiin, mutta 1890-lukuun mennessä impressionismista oli jo tullut taiteenostajienkin suosima taidesuuntaus.
Tanssitunti
Tanssitunti on yksi monista Edgar Degas'n samannimisistä maalauksista vuodelta 1879. Degas oli ranskalainen taidemaalari, taidegraafikko ja kuvanveistäjä, joka tunnetaan balettitanssijoiden kuvaajana. Hän tuotti yhteensä noin 1 500 balettitanssijoita kuvaavaa teosta. Hän kuvasi myös paljon peseytyviä tai itseään kuivaavia naishahmoja luonnollisissa asennoissa.
Degas luokitellaan impressionisteihin, mutta hänen töissään on monenlaisia vaikutteita muistakin tyyleistä. Degas ei ollut muiden impressionistien tapaan kiinnostunut maisemista eikä hienovaraisista valoleikeistä, vaan ennen kaikkea viivasta. Hän suosi sisätiloja kuten teattereita ja kahviloita impressionistien harrastaman ulkomaalauksen sijaan. Degas’n taide oli hänen itsensä mukaan tulosta pohdiskelusta ja suurten mestarien tutkimisesta, ei spontaaniudesta. Hän pitikin työn esivalmistelua hyvin tärkeänä. Degas määritteli itsensä taiteilijana ”realistiksi” tai ”riippumattomaksi”.
Isänsä varakkuuden ansiosta Edgar sai omistautua taiteelleen ilman taloudellisia vaikeuksia. Isä kuitenkin kuoli vuonna 1874 ja Edgar joutui maksamaan pois isän pankin vararikon jättämät suuret velat. Hänen piti myydä talonsa ja taidekokoelmansa ja alkaa etsiä ostajia omillekin töilleen, mitä hän ei aikaisemmin ollut juurikaan tehnyt. Edgarin maalaukset menivät hyvin kaupaksi, sillä ne oli maalattu virtuoosimaisella tekniikalla, eikä niitä siksi voitu syyttää hutiloiden tehdyiksi, mistä muita impressionisteja usein syytettiin. Degas'n maalaus Puomin ääressä harjoittelevia balettitanssijoita myytiinkin impressionistiselle työlle ennätyshintaan New Yorkissa hänen jo lopetettua taiteenteon.
Tänä päivänä Degas on yksi suosituimpia taiteilijoita populaarissa kuvastossa.
Eräs sunnuntai-iltapäivä La Grande Jatte -saarella
Eräs sunnuntai-iltapäivä on ranskalaisen jälki-impressionistin George Seurat'n maalaus vuodelta 1884. Jälki-impressionismi on maalaustaiteen suuntaus, joka kehittyi impressionismin pohjalta. Suuntauksen synty ajoitetaan vuoden 1886 viimeiseen impressionistien yhteisnäyttelyyn Pariisissa. Sille on ominaista tunnetilojen kuvaaminen ja symbolismi impressionisteille keskeisten luonnollisen valon ja värin tavoittelemisen sijaan.
Jälki-impressionstit työskentelivät usein toisistaan erillään eivätkä itse katsoneet kuuluneensa mihinkään yhteiseen liikkeeseen. Suuntauksen tärkeimipinä taiteilijoina pidetään Seurat'n ohella Paul Cézannea, Paul Gauguinia ja Vincent van Goghia. Heidän tyyleillään on yhteisiä piirteitä, mutta kukin on hyvin omintakeinen ja helposti tunnistettava.
Jälki-impressionisteille ei enää riittänyt todellisuuden toisintaminen, vaan he tavoittelivat merkityksiä pintaa syvemmältä. Vaikka heidän kuva-aiheensa ovat todellisuudesta, he kuvasivat niiden avulla enemmänkin omaa sisäistä maailmaansa rohkein värein ja omintakeisin tekniikoin, jotka olivat ekspressiivisiä ja usein symbolisia. Georges Seurat analysoi optisia ja väriteorioita ja maalasi pointillistisesti pienillä täplillä.
Useat suomalaiset taiteilijat, kuten Albert Edelfelt tai Pekka Halonen, kokeilivat jälki-impressionismia tai "ranskalaista palettia", kuten puhtaiden värien käyttöä kutsuttiin. Ainoa Suomessa vaikuttanut taidemaalari, jonka ura perustui jälki-impressionismiin, oli belgialais-englantilainen Alfred William Finch. Finch muutti Suomeen vuonna 1897 kreivi Louis Sparren kutsumana ja asettui Iris-keramiikkatehtaan johtajaksi Porvooseen. Hän vaikutti vahvasti jugend-tyylin kehitykseen Suomessa.
Tähtikirkas yö
Tähtikirkas yö on hollantilaisen jälki-impressionisti Vincent van Goghin öljyvärimaalaus, jonka hän maalasi kesäkuussa 1889 Etelä-Ranskassa mielisairaalan potilashuoneessa. Tähtikirkas yö on yksi Van Goghin tunnetuimmista maalauksista. Sitä säilytetään New Yorkin modernin taiteen museossa (MOMA).
Van Gogh oli leikannut itseltään korvalehden edellisen vuoden joulukuussa, ja toivuttuaan ensin sairaalassa hän oli kirjautunut mielisairaalaan. Siellä hän maalasi huoneessaan silloin kun ei kärsinyt kohtauksistaan. Tähtikirkas yö perustuu Van Goghin muistikuviin kotimaastaan Hollannista.
Van Goghin maalaustyylin tunnusomaisia piirteitä ovat voimakkain siveltimenvedoin "rapatut", reliefimäisen paksut maalikerrokset, voimakkaat värit ja ääriviivoin rajatut muodot.
Taiteilijana Van Gogh oli suureksi osaksi itseoppinut. Uransa alkuvuodet hän asui Hollannissa, missä hän piirsi ja maalasi lähinnä maalaisia työssään. Muutettuaan Ranskaan vuonna 1886 hänen väripalettinsa kirkastui aiemmista harmaan ja ruskean sävyistä. Van Gogh teki lähes 900 maalausta ja 1 100 piirustusta kymmenvuotisen uransa aikana.
Viimeisinä vuosinaan hän sairastui psyykkisesti ja teki lopulta itsemurhan 37-vuotiaana.
Van Gogh oli elinaikanaan käytännössä tuntematon, mutta kuolemansa jälkeen hän on noussut yhdeksi tärkeimmistä eurooppalaisista kuvataiteilijoista ja kotimaansa Hollannin historian merkittävimmistä taiteilijoista, jolle on omistettu jopa ihan oma taidemuseo. Hänen teoksillaan oli suuri vaikutus ekspressionismin ja fauvismin syntyyn, kuten myös merkittävään osaan muusta 1900-luvun taiteesta.
Elinaikanaan Van Gogh sai hädin tuskin töitään myytyä tai vaihdettua niitä ruokaan ja taidetarvikkeisiin, mutta nykyään hänen teoksistaan maksetaan ennätyssummia – yli 192 miljoonaa dollaria tämän päivän kurssina! Myös Van Gogh -näyttelyt ovat taidemaailman suurimpia yleisömagneetteja.
Vuonna 2017 julkaistiin ensimmäinen koskaan kokonaan öljyvärimaalauksin toteutettu animaatioelokuva Loving Vincent. Elokuvaa varten koottiin kansainvälinen 125 taiteilijan tiimi, joka maalasi elokuvan jokaisen 65 000 ruutua Van Goghin tyyliin. Elokuvasta tuli monia palkintoja kerännyt maailmanlaajuinen yleisömenestys.
Vincent van Gogh saattaa myös olla ainoa taidemaalari koskaan, jolle on omistettu oma pop-kappale. Amerikkalainen folklaulaja-lauluntekijä Don McLean kirjoitti Vincentin koskettavaksi kunnianosoitukseksi van Goghin taiteilijuudelle vuonna 1970 juuri tätä maalausta katseltuaan – laulun ensimmäinen säe alkaa "Starry, starry night", eli suomeksi "tähtikirkas, tähtikirkas yö". Laulusta tuli maailmanlaajuinen jättihitti, eikä laulun ihailijoista varmasti monikaan tiedä, kenestä laulu kertoo.
Suudelma
Suudelma on itävaltalaisen symbolistin Gustav Klimtin (1862–1918) tunnetuimpia töitä hänen nk. "kultaiselta kaudeltaan". Klimt oli Wienin Sesession-taidesuuntauksen perustajia ja kärkihahmoja. Sesession oli Itävallan versio "uudesta taiteesta", mitä saman ajan ranskalainen art nouveau kirjaimellisesti tarkoittaa. Tuo 1800–1900-lukujen taitteessa syntynyt "uusi taide" – Saksassa Jugendstil, Suomessa sieltä suoraan lainattuna jugend – mullisti niin taiteen kuin arkkitehtuurin, muotoilun ja muodinkin, ja oli historian ensimmäinen irtiotto kertaustyylien kierrätyksestä. Siksi jugend/art nouveau onkin ensimmäinen moderni tyylisuunta.
Kertaustyyleillä puolestaan tarkoitetaan menneiden vuosisatojen tyylisuuntien kopiointia, mikä leimasi erityisesti arkkitehtuuria ja sisustusta aina 1900-luvun alkuun asti.
Klimtin töille on tunnusomaista dekoratiivisuus, lehtikullatut taustat sekä mosaiikkimaiset pinnat. Hän otti vaikutteita muinaisegyptiläisestä, minolaisesta, antiikin ja Bysantin taiteesta. Klimt opiskeli erityistä arkkitehtuurimaalausta, joka oli oma taidemaalauksen alalaji. Se keskittyi rakennusten, kaupunkinäkymien ja sisätilojen kuvaamiseen. Klimt aloitti ammattilaisuransa kuitenkin muraalien eli seinämaalausten maalaajana, jossa hän menestyikin niin hyvin että sai keisari Franz Josefilta kultaisen ansiomerkin Wienin Burgtheateriin maalaamistaan muraaleista.
Klimtin kypsän kauden eroottiset maalaukset aiheuttivat paljon kohua ja kritiikkiä – Klimtin Wienin yliopiston hallin kattoon tekemä kattomaalaus aiheutti skandaalin "pornografisuudellaan". Klimt oli tehnyt maalauksen irrotettavaksi ja osti sen takaisin itselleen. Sen koommin Klimt ei enää julkisia tilauksia hyväksynytkään. Kolmiosainen maalaus tuhoutui toisessa maailmansodassa kymmenen muun Klimtin maalauksen ohessa.
Omakuva
Hollantilainen Rembrandt van Rijn (1606–1669) oli jo elinaikanaan Alankomaiden merkittävin taidemaalari. Tänä päivänä myllärin ja leipurin kymmenpäisen lapsikatraan toiseksi nuorimmainen tunnustetaan yhdeksi maailman merkittävimmistä taiteilijoista. "Rembrandtit" ovat mittaamattoman arvokkaita ja minkä tahansa taidemuseon suurimpia aarteita.
Rembrandt alkoi saada mainetta varhain, jo noin 19-vuotiaana. Rembrandtille on leimallista ainutlaatuinen chiaroscuro eli vivahteikas valon ja varjon käsittely, mistä hänen työnsä helposti tunnistaakin – vastaavaa tuon ajan mestaria kun ei ole.
Yksi maailman kuuluisimmista maalauksista, Rembrandtin valtavan kokoinen Yövartio sai nimensä, huvittavaa kyllä, pahasti tummuneen lakkakerroksen takia. Kun maalaus puhdistettiin, oli ällistys suuri, kun maalauksessa ei ollutkaan yö! Maalaus on myös joutunut kahdesti vahingonteon uhriksi: sitä on viilletty veitsellä ja sen päälle on suihkutettu happoa. Vauriot on onneksi saatu korjattua.
Suomen ainoa rembrandt on mittaamattoman arvokas
Tyttö ja helmikorvakoru
Tyttö ja helmikorvakoru, tunnetaan myös nimellä Turbaanipäinen tyttö, on hollantilaisen Johannes (Jan) Vermeer Van Delftin maalaus vuodelta 1665. Se on näytteillä Mauritshuisin taidemuseossa Hollannin Haagissa. Maalausta on kutsuttu "Pohjoisen Mona Lisaksi" tai "Hollantilaiseksi Mona Lisaksi".
Jan Vermeer on tunnetuimpia Alankomaiden taiteen kultakauden maalareista, ja Tyttö ja helmikorvakoru Vermeerin kuuluisimpia maalauksia. Maalaus ei ole muotokuva, vaan tronie. Troniet kuvaavat tietyntyyppistä henkilöhahmoa. Tyttö on puettu eksoottiseen pukuun: hänellä on itämainen turbaani, korvakorunaan epätavallisen suurikokoinen pisaranmuotoinen helmi. Tyttö katsoo suoraan katsojaa ja pitää suunsa hieman auki. Ei kuitenkaan tiedetä, kuka maalauksen tyttö on.
Vuonna 2001 julkaistiin Tracy Chevalierin romaani, joka kertoo fiktiivisen tarina Vermeerin talossa työskentelevästä piika Grietistä, jonka Vermeer valitsee maalauksensa malliksi. Brittiläisohjaaja Peter Webber teki kirjasta elokuvan vuonna 2003.
27. lokakuuta 2022 kaksi Just Stop Oil -ympäristöjärjestön aktivistia teki iskun maalausta vastaan ilmoittaen aikovansa tuhota sen. Toinen liimasi päänsä pikaliimalla tauluun ja toinen seinään.
Vermeerin maalaustapa on huoliteltu. Hän työskenteli hitaasti ja käytti voimakkaita, kalliita värejä, kuten ultramariinia ja keltaista. Vermeer ei eläessään saavuttanut suurta menestystä, eikä hänellä tiedetä olleen seuraajia tai oppilaita. Kuolemansa jälkeen Vermeer vaipui unohduksiin vuoteen 1842 asti. Siksi ei tiedetä varmuudella, kuinka monta Vermeerin maalausta on säilynyt. Tiedossa on 34 aitoa maalausta ja lisäksi kolme aitoudeltaan kyseenalaista. Teosten ajoittaminen on myös haastavaa, koska taiteilija itse päiväsi vain kolme maalaustaan.
1900-luvun alkupuolella Vermeerin maine kasvoi. Ajan avantgarde-taiteilijat ihailivat Vermeeriä, ja 1920-luvun keskivaiheilla Vermeeriä pidettiin modernin maalaustaiteen isänä. Nykyisin Vermeerin suosio on massiivinen: Vuonna 2023 Amsterdamin Rijksmuseum kokosi yhteen lähes kaikki Johannes Vermeerin teokset. Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä taidenäyttelyistä, joka nousi Rijksmuseumin historian suurimmaksi menestykseksi 650 000 kävijällään – yleisömäärän rajoituksesta huolimatta.
Mauritshuis: Tyttö ja helmikorvakoru
Rijksmuseumin Vermeer-näyttely
Mona Lisa
Italialaisen renessanssineron Leonardo da Vincin (1452–1519) Mona Lisa on maailman ylivoimaisesti kuuluisin maalaus. Ranskan kansalliskokoelmaan kuuluva Mona Lisa on esillä Pariisin Louvressa kunniapaikalla, jossa sen näkee noin kuusi miljoonaa ihmistä vuosittain.
Leonardo da Vinci alkoi maalata muotokuvaa vuonna 1503. Leonardo työsti sitä vuosia, ja maalaus oli mukana monilla Leonardon matkoilla. Lopulta vuonna 1516 hän myi sen Ranskan kuninkaalle Frans I:lle. Maalaus on pysynyt Ranskan valtion omistuksessa siitä pitäen, tosin se oli kateissa kaksi vuotta vuoden 1911 varkauden jäljiltä.
Maalauksen mallia ei tunneta, ja henkilöys onkin ollut jatkuvien arvailujen ja spekulkointien kohteena. On jopa esitetty, että mallina olisi ollut Leonardon oppipoika Salai, joka toimi Leonardon mallina 20 vuotta.
Mona Lisa on noussut maailmanmaineeseen paljolti aavistuksenomaisen hymynsä ansiosta. Siitä on kirjoitettu kokonaisia tutkielmia.
Leonardo da Vinci oli renessassineron arkkityyppi, joka harrasti taiteen lisäksi mm. anatomian tutkimusta, tähtitiedettä, teknisiä innovaatioita ja sotakoneiden suunnittelua. Leonardo teki päätelmiä havainnoimalla tieteellisten periaatteiden mukaisesti 200 vuotta ennen noiden periaatteiden käyttöönottoa – hänen aikanaan selityksiä luonnon mysteereille haettiin ennen kaikkea Raamatusta. Hän hahmotteli kaukoputkea vuosikymmeniä ennen sen todennäköistä keksijää Leonard Diggesiä ja ymmärsi jopa, miten sedimenttikivet fossiileineen olivat muodostuneet – liki 300 vuotta ennen kuin selitys "keksittiin" 1669. Leonardoa pidetään laajalti yhtenä kaikkien aikojen suurimmista taidemaalareista ja ehkäpä kaikkien aikojen monipuolisimmin lahjakkaana ihmisenä.
Insinöörinä Leonardon ajatukset olivat huomattavasti edellä aikaansa. Hän kehitteli helikopterin, panssarivaunun, aurinkovoimalan, laskimen ja suurpiirteisen teorian mannerlaattojen liikkeistä. Suunnitelmista suhteellisen harvat toteutuivat – tai oli mahdollista toteuttaa hänen elinaikanaan. Jotkin pienemmistä keksinnöistään otettiin käyttöön, kuten automaattinen puolankelain. Tiedemiehenä hän edisti huomattavasti anatomian, rakennustekniikan, optiikan ja hydrodynamiikan kehitystä.
Leonardon maalauksia on säilynyt ehkäpä vain viisitoista kappaletta, sillä hän kokeili jatkuvasti uusia tekniikoita, usein tuhoisasti – kuuluisimpana esimerkkinä Viimeinen ehtoollinen, jo Leonardon elinaikana rapissut seinämaalaus – ja hänen oli vaikea saada teoksiaan valmiiksi. Nämä muutamat teokset yhdessä hänen muistiinpanojensa kanssa (jotka hän kirjoitti peilikirjoituksella), joihin kuuluu piirustuksia, tieteellisiä kaavioita ja ajatuksia niin maalaustaiteen luonteesta, geologiasta kuin maailmanhistoriastakin, muodostavat niin merkittävän kontribuution jälkipolville, että sen kanssa voi kilpailla vain hänen aikalaisensa Michelangelo.
Aatamin luominen
Italian renessanssitaiteen suuri nero Michelangelo maalasi Aatamin luomisen Sikstuksen kappelin kattoholviin kirkkovaltio Vatikaanissa vuosien 1508–1512 aikana. Tämä maailman kuuluisin ja tunnetuin fresko kuvaa ensimmäisen ihmisen luomista.
Jumala antaa maalauksessa Aatamille elämän koskettamalla tätä sormenpäällä. Jumala lähestyy enkelien kannattamana kuin purjehtien laajalla viitallaan. Aatami jaksaa vaivoin nostaa kättään ja ojentaa etusormeaan. Lähes koskettavat sormet ovat kuvan sommittelun keskipiste, johon on keskitetty koko maalauksen jännite, liike ja energia. Tätä Michelangelon sommittelua pidetään yhtenä taidehistorian suurimmista saavutuksista ja se on eräs tunnetuimmista taideteoksista maailmassa.
Pyhä istuin eli paavi tilasi vuonna 1508 kappelin kattoon maalattavaksi vain 12 apostolia, mutta Michelangelon visio oli paljon mittavampi: freskot peittävät koko yli 500 neliömetrin katon, ja ihmishahmoja on yli 300! Valtavien freskojen maalaaminen oli jo fyysisenä suorituksena lähes yli-inhimillinen – kattofreskot piti maalata selällään maaten, ja työ kesti neljä vuotta. Mutta työ oli valtava haaste myös tekijän taidoille: Michelangelo ei ollut koskaan aikaisemmin maalannut freskoja – hänhän oli ennen muuta kuvanveistäjä – ja kaiken lisäksi kattopinta ei ollut todellakaan suora, vaan kauttaaltaan holvattu. Perspektiivien luominen ihmishahmoihin kaarevilla pinnoilla ei ole yksinkertaista! Kaiken lisäksi fresko pitää maalata kostealle laastille, joten työ on tehtävä nopeasti eikä korjailu ole mahdollista.
Kattofreskojen lisäksi Michelangelo maalasi vielä koko alttariseinän peittävän Viimeisen tuomion vuosina 1535–1541. Maalarin viimeisinä elinvuosina freskon alastomista ihmishahmoista nousi suuri kohu, ja maalarin kuolinvuonna 1564 säädettiin Vatikaanissa sensuurilaki, joka määräsi hahmojen alastomuuden peitettäväksi. Työhön palkattiin Michelangelon oppilas, joka onneksi teki työnsä niin hienovaraisesti, ettei teokselle aiheutunut korvaamatonta vahinkoa.
Michelangelo Buonarroti (1475–1564) oli renessanssitaiteen yleisnero – kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä Italian täysrenessanssin suurista neroista Leonardo da Vincin ja Rafaelin rinnalla. Michelangelo on yksi luovimmmista ja vaikuttavimmista taiteilijoista länsimaisen taiteen historiassa, ja hänen ylivoimaisuutensa jätti varjoonsa valtaosan oman aikansa kollegoista. Niinpä sikstiiniläiskappelin frerskotkin – ensimmäiset jotka Michelangelo elämässään maalasi – vaikuttivat suuresti freskomaalauksen kehitykseen. Hän ravisteli eloon keskiajan jäykistämän ja staattisen renessanssitaiteen energiaa ja fyysisyyttä pursuavilla hahmoillaan ja dynaamisilla, täyteen energiaa ladatuilla sommitteluillaan, ennakoiden barokkia. Michelangelo teki häpeilemättömän ruumiillisesta ja lihallisesta ihmisestä taiteensa sankarin, mikä oli äärimmäinen vastakohta keskiajan henkistyneelle ja epäfyysiselle ihanteelle.
Sikstuksen kappelin freskojen ohella Michelangelon tunnetuin työ on ikoniseen asemaan noussut Daavid-patsas Firenzessä. Myös Rooman Pietarinkirkon – maailman suurimman uskonnollisen rakennuksen – keskeisimmät osat ja kupoli ovat hänen suunnittelemiaan.
Venuksen syntymä
Venuksen syntymä on italialaisen renessanssimaalari Sandro Botticellin temperamaalaus noin vuodelta 1485 (tempera on ikivanha pigmentistä ja kananmunasta sekoitettu maali, jota käytettiin ennen öljyvärien keksimistä). Se on yksi Firenzen Uffizin gallerian kuuluisimmista maalauksista.
Renessanssiaika (renessanssi tarkoittaa uudelleensyntymistä) mullisti niin tieteen kuin keskiaikaisen taiteen 1400-luvun lopulla. Antiikin taideperintöä alettiin jälleen arvostaa – keskiajalla antiikkia hyljeksittiin pakanallisena aikana, vaikkakin oppineet arvostivat antiikin kirjallisuutta ja tiedettä.
Maalauksessa meren vaahdosta syntynyt Venus seisoo simpukankuorella juuri aalloista nousseena. Tuulen jumalat Zefyros ja Aura puhaltavat jumalattaren rantaan, jossa kevään jumalatar odottaa purppuraviitan kanssa. Veistoksellinen rakkauden jumalatar ja täydellisen kauneuden ruumiillistuma seisoo tyynenä antiikin Venus pudican eli kainostelevan Venuksen tapaan.
Venuksen syntymän aihe on antiikin mytologiasta. Maalauksessa tosin jumalatar ei ole syntymässä, vaan saapuu Kytheran saarelle. Lähtökohtana lienee ollut runoilija Angelo Polizianon runo. Maalauksessa on tiettävästi ensi kertaa Rooman valtakunnan jälkeen kuvattu klassinen – ja siis pakanallinen – alaston jumalatar antiikin Venus-veistoksista periytyvässä hahmossa.
Maalauksen sommittelu muistuttaa jonkin verran kristillisiä kuva-aiheita, kuten Kristuksen kastetta. Maalauksen taustalla on humanismin ja uusplatonismi, joka pyrki sovittamaan kristillisen ja pakanallisen kuvaston.
Venuksen on väitetty muistuttavan Simonetta Vespuccia, josta Botticelli oli aiemmin tehnyt muotokuvan. Vespuccia pidettiin Firenzessä ideaalin kauneuden ruumiillistuma.
Arnolfinin perhe
Arnolfinin perhe (1434) on flaamilaisen* Jan Van Eyckin miniatyyrimäisen tarkka esitys varakkaasta porvarisavioparista. Kuva on tullut tunnetuksi taidehistorioitsija Erwin Panofskyn luoman ikonologisen analyysin mallikappaleena. Panofskyn kuvatulkinnan mukaan kyseessä oli salainen avioliitto, jonka todistajana oli seinän pyöreästä peilistä heijastuva taiteilija. Kuvassa yhdistyvät uskonnolliset symbolit, kuten Kristuksen kärsimysnäytelmä peilin kehyksessä, maalliseen ja arkipäiväiseen esineistöön.
Van Eyck on kaikkein kuuluisin niistä flaamilaismaalareista, jotka mullistivat eurooppalaisen maalaustaiteen 1400-luvulla italialaisten varhaisrenessanssimaalareiden ohella. Flaamilaisen taiteen merkittävin ansio oli taulumaalauksen kehittäminen. Sen lähtökohdat olivat kirjankuvituksessa, josta oli tullut merkittävä varhaisen käsiteollisuuden ala 1300–1400-luvuilla.
Toinen merkittävä uudistus olivat öljyvärit, jotka syrjäyttivät varhaisemmat temperavärit. Hitaasti kuivuvat öljyvärit mahdollistivat vaiheittaisen työskentelyn, jolloin korjauksiin ja lisäyksiin oli enemmän mahdollisuuksia.
Van Eyckin teokset jatkavat myöhäiskeskiajan voimakkaan symbolista perintöä. Van Eyckin kuvat ovat täynnä pieniä yksityiskohtia ja niissä näkyy erityinen kiinnostus valon ja varjon kuvaamiseen. Aikakauden maalauksille on tyypillistä ikkunasta tuleva valo, joka lankeaa kuvattuun tilaan vasemmalta. Jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä, joskin ne sulautuvat arkipäivän kuvastoon tehden niiden tulkinnasta vaikeaa.
Flaamilaisten maalausten kätketyt viestit ja niistä löytyvien yksityiskohtien merkitykset ovat herättäneet poikkeuksellisen kiihkeitä keskusteluja kuvien tulkinnoista.
*Flaamilaiset ovat germaaninen kansa Ranskan pohjoisosista Belgian Flanderiin ulottuvalta alueelta.
Esityksen sivulle
- Teatteri Rollo
- Pengerkuja 4, 00530 Helsinki
- Puh. (09) 726 1121, 045 317 9823
- rollo@rollo.fi
- LY 0451099-9
- Verkkolaskuosoite: 003704510999
- Välittäjän tunnus: 003708599126
- Välittäjä: Open text ky
- J-Form teki tämän