Opetusaineisto

Esityssivulle

Sammon puolustus

Sammon puolustus on Akseli Gallen-Kallelan maalaus vuodelta 1896, joka on nykyisin esillä Turun taidemuseon kokoelmissa.

Maalauksessa on kuvattu kohtaus Kalevalasta, jossa Väinämöinen miehineen puolustaa Pohjolasta ryöstettyä Sampoa Louhelta ja hänen miehiltään.

Tarinan mukaan Sammon puolustus oli rikkaan taiteiden suosijan Salomo Wuorion tilausteos. Maalauksen valmistuttua se sijoitettiin hänen kotinsa ruokasaliin, mutta palautettiin kuitenkin melko pian takaisin taiteilijalle. Syyksi kerrottiin, että talon emännän mielestä maalaus oli liian provosoiva, väkivaltainen ja värikäs katsottavaksi.

Gallen-Kallela laati samannimisen teoksen myös osana kattofreskoja Suomen paviljonkiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Taiteilija palkittiin maailmannäyttelyssä ja esillä ollut teoskokonaisuus oli kansainvälisesti yksi taiteilijan uran kohokohtia. Kattofreskot kuitenkin tuhoutuivat paviljonkia purettaessa. Teoksen guassiluonnos vuodelta 1899 on edelleen tallessa ja kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Uuden version Sammon puolustus -kattofreskostaan taiteilija maalasi vuonna 1928 Suomen kansallismuseoon.

Louhi, Pohjolan emäntä

”Taiatko takoa sammon, Kirjokannen kalkutella, joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen uuhen villasesta, yhen ohrasen jyvästä?”

Louhi on Suomen kansalliseepos Kalevalan mahtinainen, joka hallitsee myyttistä Pohjolaa. Louhen muita nimityksiä Kalevalassa ovat Pohjolan emäntä sekä Pohjan akka. Hän on iäkäs nainen, jolla on yliluonnollisia kykyjä: Louhi osaa esimerkiksi muuntautua hurjaksi Kokko-linnuksi ja varastaa taivaan valot vuoren sisään.

Louhen vaikutusvalta perustuu myös hänen omaisuuteensa. Louhella on kauneudestaan kuuluisia tyttäriä sekä ihmekone sampo. Näiden tavoittelu käynnistää Kalevalan keskeiset tapahtumat. Louhi ei kuitenkaan anna tyttäriään vaimoksi kenelle tahansa, vaan kilpakosijoiden täytyy osoittaa taitonsa erilaisissa tehtävissä. Louhea voidaan pitää myös sammon keksijänä, sillä hän saa ensimmäisenä idean sammosta ja alkaa etsiä ihmekoneelle tekijää.

Louhi nähdään usein ennen kaikkea Kalevalan sankareiden vihollisena. Akseli Gallén-Kallela kuvasi Louhen rumana, kotkamaisena eukkona. Tämä on varmasti myös vaikuttanut siihen, millaisena Louhen kuvittelemme. Toisaalta voidaan myös ajatella, että Louhella oli täysi oikeus puolustaa sampoaan, jonka hän oli saanut reilussa vaihtokaupassa myötäjäislahjaksi tyttärestään.

Louhi on yksi monipuolisimpia Kalevalan hahmoja: hän on Pohjolan talon emäntä, hallitsija, äiti sekä lisäksi muotoaan muuttava noita. Tämä johtuu siitä, että Louhen henkilöhahmo on koostettu monenlaisista eri runoista. Taustamateriaalina Louhea varten Elias Lönnrotilla oli käytössään esimerkiksi tautien synnystä kertovia loitsuja sekä kosintarunoja.

Lönnrot loi Louhesta hahmon, jossa yhdistyy paljon negatiivisia piirteitä, kuten ahneus ja kostonhimo. Väinämöinen sen sijaan kuvataan rohkeana ja oikeamielisenä, ikään kuin vastakohtana Louhelle. Kansanrunoissa henkilöt eivät yleensä ole näin mustavalkoisia. On kuitenkin ymmärrettävää, että Lönnrot halusi Kalevalaan selkeää hyvän ja pahan välistä kamppailua.

http://www03.edu.fi/oppimateriaalit/sammon_salat/characterpages/louhi.html

Kuoleman puutarha

Kuoleman puutarha on taidemaalari Hugo Simbergin aihe, josta hän teki monia versioita eri tekniikoilla. Teos kuvaa Simbergin näkemyksiä kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa valtaa eivät pidä enkelit vaan luurangot, jotka hoitavat taivaallista puutarhaa hellästi ja odottavat paikalle saapuvaksi lisää ”puutarhureita”. Puutarhan kasvit ovat hentoja ja kelmeitä.

Näky liittyy vanhaan, viimeistään keskiajalla syntyneeseen perinteeseen, jossa kuviteltiin kuolleiden nukkuvan kukkivassa puutarhassa. Simbergin tunnetuin versio aiheesta on Tampereen tuomiokirkossa sijaitseva fresko, joka valmistui vuonna 1906.

Simbergin kuvissa kuoleman hahmo on hieman pieneksi käyneeseen mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, joka tulee kuin anteeksipyydellen toteuttamaan ikävää tehtäväänsä. Maalauksessa voi nähdä myös huumoria ja ironiaa, ja koko ajatus kuolemasta voi näyttää vähän hassunkuriselta.

Jos ei tunne teoksen taustoja sen kummemmin, voi ainakin päätellä, että Kuolema hoitaa siinä omituisen näköisiä kukkia. Jo siitä syntyy ristiriita ja arvoitus. Miksi Kuolema, joka on kaiken tuhoutumisen vertauskuva, kasvattaa kukkia ja taimia? Nehän ovat puolestaan uuden elämän versomisen vertauskuvia.

Simbergin itsensä mukaan Kuoleman puutarha on paikka, jonne sielut joutuvat ennen taivaaseen pääsyään. Se on siis eräänlainen välitila, joka sisältyy yhtä lailla katolisen kuin ortodoksisenkin kirkon pelastusoppiin. Simbergin teoksessa jää epäselväksi, pääsevätkö kaikki puutarhan sielut taivaaseen. Hän ei myöskään selitä, mistä syystä pääsyä ylipäätään joutuu odottamaan. Teoksen tunnelma on joka tapauksessa levollinen eikä ahdistunut.

Simberg esittää ihmisten sielut kasveina, ikään kuin ihminen olisi paratiisiolentoonsa nähden yhtä kehittymätön kuin lapsi on ”ihmistaimena” aikuiseen nähden. Ajatus Kuoleman ansarista eli kasvihuoneesta, jossa kasvoi kukkasia ja puita, joihin kaikkiin kätkeytyi ihmiselämä, on tunnettu myös Hans Christian Andersenin sadusta Äiti.

Sadussa äiti lähtee etsimään kuoleman viemää lastaan ja löytää tiensä Kuoleman ansariin. Siellä Kuolema istutti uudelleen lakastuneet puut ja kukkaset. ”Ne olivat ihan tavallisten kasvien kaltaiset, mutta niissä sykki sydän”. Äiti löysi lapsensa nuokkuvan sinisen krookuksen hahmossa.

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/421535

https://www.virtualtampere.com/tampereen-tuomiokirkko/kuoleman-puutarha

https://katsomusdialogi.fi/dialogitaitajat/hugo-simberg-kuoleman-puutarha/

Taistelevat metsot

Taistelevat metsot on suomalaisen lintumaalari Ferdinand von Wrightin öljyvärimaalaus vuodelta 1886. Maalausta pidetään yhtenä taiteilijan pääteoksista. Lintujen kuvaaminen oli von Wrightin suosikkiaiheita jo lapsuudesta asti, ja kiinnostus aihepiiriin säilyi hänen elämänsä loppuun saakka. Samoin kuin veljiensä Magnuksen ja Wilhelmin, Ferdinand von Wrightin taide perustui luonnontieteelliseen havainnointiin ja pikkutarkkaan esitystapaan. Taistelevien metsojen sommittelun pohjana on kultainen leikkaus.

Ferdinand oli teosta maalatessaan jo iäkäs ja kärsi halvauksista. Taiteilija maalasi teosta osittain vuoteenomana kotiseudullaan Kuopion Haminalahdella, jonne hän oli rakentanut piilopirttinsä, Lugnet-talon. Rauhaa rakastava ja erakoitunut taiteilija suosi eläinaiheisissa teoksissaan toimintaa ja jännitystä. Myös tässä metsojen soidinmenoja kuvaavassa maalauksessa on kerronnallisuutta ja dramatiikkaa.

Suomen kansan keskuudessa teoksen suosio on ollut ilmiömäinen. Se tuli kolmanneksi Ateneumin taidemuseon vuonna 2006 järjestämässä Maamme taulu -äänestyksessä. Taistelevat metsot lienee myös Suomen kopioiduin teos, jonka suosiota sähköinen tiedonvälitys ja kuvankäsittelyn digitalisoituminen eivät ole vähentäneet. Teos on levinnyt suomalaisiin koteihin kuvajäljennöksinä, ristipistotöinä, t-paitoina, hiirimattoina ja palapeleinä. Maalauksesta on tehty parodioitakin.

Vaikkei taiteilija niin alun perin tarkoittanutkaan, myöhemmät sukupolvet näkivät talvisodan aikana Taistelevat metsot Suomen ja Neuvostoliiton välisen taistelun symbolisena kuvauksena.

Suomen Taideyhdistys osti teoksen pian sen valmistuttua, ja se kuuluu nykyisin Ateneumin kokoelmiin.

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/389906

https://www.youtube.com/watch?v=Ii57ttOOqdw

Toipilas

Sairaan lapsen aihe on 1800-luvun lopun taiteessa tavallinen, ja erityisesti sitä suosivat naistaiteilijat. Helene Schjerfbeckille (1862–1946) aihe oli kuitenkin henkilökohtainen.

Schjerfbeck eläytyi teosta tehdessään lapsen osaan, sillä hän loukkaantui pahoin pikkutyttönä, ja lapsuus oli sairastelun täyttämä. Onnettomuus aiheutti vakavan lonkkavian, joka vaikeutti liikkumista pysyvästi.

Silti Schjerfbeck kuvaa Toipilaassa toiveikkuutta.

Maalaukseen on kuvattu pieni tyttö, joka istuu pöydän ääressä kuluneessa ja valkoisin tyynyin pehmustetussa rottinkituolissa. Toipilastyttö pitelee käsissään pöydällä olevaa versovaa oksaa, jonka jotkut katsovat viittaavan sairauden voittamiseen. Teoksen nimikin kertoo, että lapsi on parantumassa. Kevään kirkas valo tulvii huoneeseen ja lapsen kasvoille.

Taiteilijan työhuoneeseen valo tuli samalla tavoin kahdelta suunnalta kuin maalauksessa. Tämä ateljee sijaitsi Britanniassa, Cornwallin rannikon pikkukaupungissa, jonne oli muodostunut 1880-luvulla kansainvälinen taiteilijayhteisö. Toipilaan valmistuessa taiteilijan opinnot Pariisissa olivat jo takana. Schjerfbeck oli tutustunut kansainvälisiin taidesuuntauksiin, ja siksi tämä realistinen maalaus sai vaikutteita impressionismista ja symbolismista.

Nykyisin Toipilas on suosituin Schjerfbeckin maalauksista. Sitä pidetään käännekohtana Schjerfbeckin uralla: Toipilaan jälkeen hän alkoi uudistaa maalaustapaansa ja pelkistää sekä värejä että muotoja.

Schjerfbeck kuvasi köyhiä, herkkiä, rumiakin lapsia. Kuvaustapa on pidättyväinen, ulkopuolinenkin. Aikuismainen vakavuus näkyy usein lapsimallien kasvoilta, minkä voisi arvella johtuvan Schjerfbeckin omasta lapsuudesta. Sairastelun ohella taiteilijan lapsuutta varjostivat perheen taloudelliset vaikeudet sekä sisaruksien ja isän kuolema.

Aiheen suuresta merkityksestä taiteilijalle kertovat useat myöhemmät toisinnot. Liki 40 vuotta ensimmäisen Toipilaan valmistuttua taiteilija palasi aiheeseen tukijansa, taidekauppias Gösta Stenmanin toivomuksesta. Kaikkiaan Schjerfbeck työsti aihetta kuudenkymmenen vuoden ajan.

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/624337

https://www.youtube.com/watch?v=QHy5jVY4-wc

https://www.youtube.com/watch?v=yGyxiRzlr-E

https://www.youtube.com/watch?v=YFUn_lpQA8M

Haavoittunut enkeli

Haavoittunut enkeli on Hugo Simbergin maalaus vuodelta 1903. Maalauksessa kaksi totista poikaa kantaa enkelityttöä paareilla halki aution maiseman. Enkelin vasemmassa siivessä näkyy verta, ja hänen otsallaan on side. Öljyväreillä kankaalle maalattu teos on Ateneumin taidemuseon kokoelmassa.

Hugo Simberg oli työstänyt aihetta pitkään: ensimmäiset aiheeseen liittyvät luonnokset taiteilija teki jo palattuaan Italian-matkaltaan 1898. Luonnoksista ja teoksen suunnitelmista otetuista valokuvista näkee, että taiteilija mietti monenlaisia toteutustapoja aiheelle. Joissain luonnoksissa haavoittunutta enkeliä kuljetettiin kottikärryillä, toisissa enkeliä kantoivat pienet pirut. Enkelihahmo ja maalauksen maisema Helsingin Töölönlahdella pysyivät kuitenkin samana.

Simberg maalasi Haavoittuneen enkelin toivuttuaan vaikeasta sairaudesta, ja enkelitytön on ajateltu kuvaavan taiteilijan omia tunteita sairauden ajalta. Taiteilija maalasi saman työn myös suurempana seinämaalauksena eli freskona Tampereen tuomiokirkkoon vuosina 1905–06.

Hugo Simberg ei halunnut selittää tätäkään työtään, vaan toivoi sen herättävän ihmisessä minkä tahansa tunteen. Tärkeintä hänelle oli, että katsojassa heräsi tunne. Maalaustakaan hän ei itse nimennyt, vaan pani sille näyttelyluetteloon nimen kohdalle vain viivan.

Haavoittunut enkeli kuvaa maalaajansa tervehtymistä vuosina 1902–03 kärsimästään vakavasta hermosairaudesta. Simberg itse ajatteli parantumisensa olevan ihme ja tunsi olevansa ikään kuin uudelleensyntynyt.

Kuvan on tulkittu liittävän yhteen kuoleman läheisyyden, ihmisen avuttomuuden sekä elämän ja ihanteiden haavoittuvuuden. Etummaista poikaa mustissaan on pidetty kuoleman symbolina, enkeliä ihanteiden särkyvyyden kuvaajana.

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/396251

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/galleries/7kypx0

https://www.youtube.com/watch?v=vYmE9tztK64

Kullervon kirous

Kullervon kirous on Akseli Gallen-Kallelan maalaus vuodelta 1899. Karelianismin innoittama teos on osa Gallen-Kallelan Kalevala-sarjaa.

Maalauksen aihe on Kalevalasta. Kullervon, Kalervon pojan, taru on synkkä. Kovan elämänsä aikana Kullervo koki väkivaltaa ja syyllistyi hirmutekoihin myös itse. Kullervon kirous -maalaus kuvaa Kullervo-tarinan yhtä käännekohtaa.

Kullervon suvussa vallitsevat kateus ja veljesviha. Yliluonnolliset voimat saanut orpo Kullervo myydään orjaksi ja lähetetään paimeneksi metsään. Emäntä on ilkeyttään leiponut kiven eväsleivän sisään. Leipää leikatessa katkeaa puukko, ainoa muisto, joka Kullervolla on isästään. Raivostunut Kullervo kokoaa uuden karjan susista, karhuista ja ilveksistä. Paha emäntä joutuu petojen suuhun. Kullervon vaikeudet eivät lopu tähän, vaan koston kierre tuhoaa paitsi uudelleen löytyneen, oikean perheen, myös Kullervon itsensä. Alkusyksyn auringonvalossa kylpevä maisema on upea. Teos yhdistää kauniin ja traagisen.

Kullervo-maalaus on kuva raivosta ja turhautumisesta, väärin kohdellun ihmisen voimattomuudesta; ymmärrettävistä tunteista, jotka johtivat nuoren miehen koston ja väkivallan kierteeseen. Onko kullervoille muuta tietä?

Kullervon kirous kuvaa Kullervon tarinan käännekohtaa. Kullervo on suuret voimat saanut orpo. Hän on metsässä paimenessa, ja isäntä Seppo Ilmarisen ilkeä vaimo, Pohjolan tytär, on leiponut eväsleivän sisään kiven. Kivi katkaisee isän antaman puukon. Kullervo kerää laulamalla susista ja karhuista oman karjansa, joka syö emännän. Kalevalassa ei mainita Kullervon kirousta, vaan todetaan vain lyhyesti hänen puhjenneen itkuun nähtyään katkenneen veitsensä. Juuri tämä Gallen-Kallelan maalaus lienee syövyttänyt suomalaisten mieleen kuvan nyrkkiä katkerana heristävästä Kullervosta. Aihe toistui myöhemmin monien muiden suomalaisten taiteilijoiden teoksissa.

Raivostunut Kullervo kuvaa myös suomalaista taistelutahtoa ja nousevaa nationalismia. Taustalla näkyy vaaroja sekä talon karjaa ja Kullervon koira tavoittelee maahan pudonnutta kivileipää. Kullervo heristää uhmakkaasti nyrkkiään ja vannoo kostoa. Teos on maalattu samana vuonna kuin helmikuun manifesti annettiin ja sen voidaan tulkita kuvaavan vertauskuvallisesti myös suomalaisten katkeruutta ja epäuskoa alkamassa olleisiin venäläistämistoimenpiteisiin.

Maalaus liittyy myös Gallen-Kallelan 1880-luvun realismin kauden kansankuvauksiin.

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/384175

Poika ja pääkallo

Poika ja pääkallo on suomalaisen taiteilijan Magnus Enckellin hiili- ja vesivärityö paperille vuodelta 1893, ja se kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Se hankittiin jo sen valmistumisvuonna 1893.

Enckell kuuluu 1800–1900-lukujen vaihteen Suomen taiteen kultakauden keskeisiin taiteilijoihin, ja Poika ja pääkallo Enckellin varhaisteosten ydinryhmään. Näiden teosten henkinen lähde on 1890-luvun Pariisin symbolismissa. Teoksen yksinäistä poikahahmoa pidetään Enckellin poikahahmoista kaikkein symbolistisimpana.

Tässä piirustuksessa levollisesti kyyryssä oleva alaston poika tutkii otsa rypyssä pääkalloa. Taiteilija luottaa viivan kykyyn ilmaista olennaista. Aiheeltaan piirustus on vanhaa vanitas-teemaa: ihmistä ikuisuuden ja katoavaisuuden kysymysten äärellä. Vanitas oli taiteen konsepti, jolla kuvattiin symbolisin keinoin turhuutta ja elämän katoavaisuutta.

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/391466